Kittilä - Muistojen ongos-oja
Lapsuudessani kymmenen vuoden korvilla sain ensimmäiset todelliset kosketukset tammukan pyyntiin. Vaikka tuosta ajasta on kohta kolme vuosikymmentä muistan vieläkin, kuin eilisen päivän tapahtumia noilta ajoilta. Kotona pakattu pieni reppu odotti oven takana jo viikon ennen ojalle lähtöä.Oliko varmasti siima ja koukut tallella? Nämä tarkastukset tuli tehtyä päivittäin. Lähtöpäivää edellisenä yönä tuli pyörittyä sängyssä aamutunneille asti, kunnes uni katkaisi pienen kalamiehen haaveilun. Kylläpä tuntui päivä pitkältä odotellessa, että isä viimein sanoisi: "nyt poika lähdetään tammukan tappoon"

Suurimmat harrit tavoittaa aina mutkakohdista.

Tunnin ajomatkan jälkeen heti auton pysähdyttyä hyppäsin reppuineni männikkökankaalle ja olin menossa isän toppuutellessa intoani. Heinäkuinen ilta oli lämmin ja paarmat puhumattakaan sääskistä ilmestyivät ympärille, kuin taikaiskusta. Onpahan ötökkää ilmassa sanoin isälle samalla levittäen pahanhajuista "ötökän karkotinta". Vanha traktori-hevostie kulki tievojen laitoja, missä oli kirveet ja justeerit olleet työkäytössä. Minäkin pääsin kehumaan kavereilleni, että olen ollut parkkaamassa viikonloppuna. Todellisuudessa olin kyllä matkassa, mutta niin suuria olivat pöllit mitä miehet syöttivät parkkuukoneitten kitaan, että ei pikkunaskalilla olisi noussut edes pöllin toinen pää ilmaan maasta.Vanhat parkkuupaikat ja maatuneet kuoret muistuttavat vielä tänäkin päivänä, kuinka lujassa on ollut leipä kirvesvarressa.

Reilun kolmen kilometrin kävelyn jälkeen kuului kosken kohinaa ja pian saavumme ojalle kohtaan, missä on tukeista tehty silta, tosin ei enää isompien ajovehkeiden ylitys kunnossa. Tällä paikalla keitämme kahvit ja samalla kuuntelen, kun isä kertoo, että nyt tällä paikalla on juonu kahvia kolmen sukupolven miehet 50-luvulta lähtien. Vaikka kahvi maistuikin minusta erittäin kitkerältä silloin isän sanat antoivat minulle sinniä juoda kahvit loppuun vaikka puoliväkisin.

Virtapaikoissa viihtyivät pienemmät tammukat ja harrit.

Päätimme lähteä kulkemaan alavirtaan päin,koska onkiminen on helpompaa alaspäin. Matoa pystyy uittamaan haluamaansa paikkaan kivien ja puitten takaa, mutta kyllä täytyy myöntää, että monesti siima ja koukku jäivät virran vietäviksi. Katkaisemme koivikosta sopivan paksuiset ja käteen sopivat rungot ongiksi. Siimaa päähän 2/3 ongen pituudesta. Liian pitkällä ongella ja siimalla onkiminen olisi käynyt hankalaksi olosuhteet huomioon ottaen. Korkeat kaulamättäät, läpipääsemättömissä pensikoissa ovat todellisia haasteita kulkijoille ja vieläpä vapa kädessä.

Pujotan koukkuun paksun kastemadon pätkän ja hiljaa hiipimällä lähestyn edessä näkyvää monttua. Isä on jäänyt vähän taaemmaksi ja muisti lähtiessäni huomauttaa "Älä sitten poika rymistele ettei kalatta jäähä" Minä tietenkin otin asian kirjaimellisesti ja yritin hiipiessäni olla katkaisematta risuakaan. Ainahan se ei onnistunut ja risun paukahdettua käännyin katsomaan isääni, että tuleeko moitteita. Kolme metriä leveä ja noin puolitoista metriä syvä mutkanperällä oleva monttu siinteli peilityynenä kesäyön illassa. Vapisevin käsin otin madosta kiinni ja heitin sen koukkuineen veteen. Olan yli heitto ei olisi onnistunut silläkään kohtaa pensittyneen rannan takia. Mato upposi silmistäni puolivälissä monttua ja hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi tapahtua.

Siima pysähtyi, kuin seinään ja vähän ajan päästä alkoi leikata vettä ylävirtaan päin. Nostaessani kalaa kohti pintaa koivun nokka taittui, mutta kala ei lähtenyt nousemaan. Siinä hätääntyneenä en nähnyt muuta vaihtoehtoa, kun ottaa ongesta kiinni ja lähteä vetämään kalaa kohti maata. Onneksi pensaikossa oli pienelle kaverille sen verran reikää, että pystyin vetämään nuo muutamat metrit tammukkaa rannalle. Tammukka nousikin vedestä ja jäi kaulamättäiden väliin heiluttelemaan pyrstöään. Kaksin käsin kontallaan pietin kalaa kiinni, kunnes isäni ehti paikalle. Tammukka oli noin puolenkilon painoinen, mutta minulle se oli jättisuuri. En meinannut pysyä paikoillani, kun kertasin isällle "taistelun" vaiheita.


Innostukseni kuitenkin hieman laantui, kun puolen tunnin kuluttua minulla oli jälleen kala kiinni. Siima kireällä yritin toistaa edelliskerran hyväksi toteamaani konstia, mutta juuri kun tammukka oli nousemassa maalle siima sotkeutuikin pensaikkoon ja tammukka jäi potkimaam vedenpinnan yläpuolelle aivan törmään. Yritin tarttua kalaan kiinni, mutta tämän potkaistessa käteni ote lipsahti ja tammukka loiskahti veteen äänekkäästi kadoten miltei heti. Hölmistyneenä katsoin kalan perään, kuin toivoen, että se hyppäisi takaisin maalle. Tunteeni olivat sekavat ja taisinpa käväistä siinä itkun rajamaillakin selvitellessäni siimaa pensikosta. Isäni saapui paikalle ja lohdutti, että onhan noita monttuja vielä jäljellä ja pitäähän se muutama jäädäkin jatkuvuutta ajatellen.

Ongimme aamuyön tunneille muutaman kilometrin matkalla. Syönti heikkeni ja loppui viimein kokonaan.Perkasimme loput kalat, joita olikin kertynyt sangollinen. Isän saamia suurin osa, mutta koulussa kertoessani tarina tietenkin kääntyi minun suuremman saaliin puolelle. Keitttelimme kahvit ja haukkasimme makkaraa, mikä olikin tarpeeseen, koska olin väsynyt pensikossa rämpimisestä. Takaisin kävellessämme katselin kuusia, jotka nojasivat ojan ylle. Vieläkin käydessäni ojalla pysähdyn tuttuihin paikkoihin kuusten luo ja muistelen mielessäni hetkiä vuosikymmenten takaa. Jos ne hetket voisi elää uudelleen mitään en muuttaisi pois.

Artikkeli: Juha Huttunen, 06.12 2002
Kuvat: Juha Huttunen

Sivun alkuun