Muikkujen matka
Muikuista melkein puolet jäi syömättä, vaikka haukattiin illalla hiukopalaksi ainakin puoli kiloa ja aamulla toinen mokoma. Ei se silti harmittanut, Pietilän lomatalon isännän savustamat Lestijärven muikut olivat aivan maineensa veroisia. Eikä nyt oltu menossa kalaan, vaan Lestijokea melomaan. Olin väittänyt talvella vaimolle ja tuttavapariskunnalle, että Lestijoen asumaton alkupää on melojalle hienoin jokipätkä Lapin eteläpuolella. Ne sanoivat, että eivät usko ennen kuin näkevät.

Lestijärven muikut maistuvat.

Aurinko ja melontaliivi lämmittivät, kun lähdettiin Pietilän rannasta melomaan intiaanikanootilla ja kahdella retkikajakilla. Parin kilometrin jälkeen järvi vaihtui vuolaaksi virraksi. Puut taipuivat hämyisän joen päälle kuin elokuvassa. Virvelimies katsoi rannalta, minusta näytti että kadehtien. Vaimo ei saanut silmiään irti pohjoisen rannan muurahaispesistä, joita se väitti nähneensä ainakin kymmenen lyhyellä matkalla.

Melonta alkoi Lestijärveltä.

Metsä joen ympärillä muuttui pikku hiljaa harvemmaksi ja märemmäksi. Vaimo kurkisteli aina vain enemmän ötököitä ja kasveja kuin virtaa. Sanoin että se ei haittaa , koska ensimmäinen koski on vasta parin kolmen kilometrin päässä, ja sekin on helppo Jatkonkoski.

Aurinko ja melontaliivi lämmittivät lähdössä.

- Eikö tämä sitten ole koski, ihmetteli kaveri, kun oltiin melkein heti kivikossa.

Sanoin, että ei koski, mutta kylläkin kivikko, ja minulle aivan uusi tuttavuus. Kaverin vaimo kertoi luulleensa, että tunsin nämä paikat. En sanonut siihen mitään, olin itsekin niin luullut. Työnneltiin itseämme kivistä irti ja eteenpäin. Muovinen kalusto kesti kiviä hyvin, mutta minua harmitti, kun en tiennyt varoittaa niistä.

Järveltä kohti jokea.

Mukava virtaus vei meidät Jatkonkosken taukopaikalle asti. Juotiin mehua ja kurkisteltiin koskea, joka oli oikeastaan niva, ei edes ykkösluokan koski. Sanoin sen olevan meille helppo juttu.

Muistelin kuulleeni, että Jatkonkosken komea taukopaikka oli rakennettu alun perin Kekkosen kalareissua varten. Se huvitti lähellä istuvaa kalastajaa, joka sanoi, että Kekkosta ei ole vielä Jatkonkoskella nähty, mutta Manu ja Tellervo tuotiin sinne kerran veneellä, ja ne kävelivät pitkospuita pitkin pois.

Hämyiselle joelle.

Me jatkoimme melomalla päin koskea. Minä näytin kajakilla mallia, vaimot tulivat perässä avokanootilla ja kaveri varmisti toisella kajakilla. Tästä alkoivat Jatkonnevan isot aukeat, jonka mättäitä näkyi kilometrikaupalla kajakissakin istuen. Kerroin, että olin nähnyt tällä paikalla kerran peuroja.

Kaveri ihmetteli veden kirkkautta. Se sanoi luulleensa, että kaikissa Pohjanmaan joissa virtaa ruskea vesi, ja ainakin keskellä suota. Olin itsekin joskus ihmetellyt samaa. Sanoin oppineeni, että Pohjanmaan jokien sameus ei johdu maaperästä, vaan ojituksista. Lestijoen asumattomalle yläosalle ei paljon ojia laske, eikä kovin paljon edes Lestijärvelle.

Lestijoen metsäinen alku.

Naiset näkivät lakkoja ja halusivat niitä poimimaan. Käskin niiden odottaa Kanasaarta, mutta ne halusivat heti maihin. Hyvältä lakat maistuivat.

Kaveri sanoi kadehtivansa keskipohjalaisia, kun niillä oli Kaustisen kansanmusiikkijuhlat ja Lestijoki, ja meillä eteläpohjalaisilla vain Spelit ja sameat vedet. Muddy waters, se lauloi ja nauroi.

Viisi kilometriä pitkän suotaipaleen jälkeen tultiin taas metsään. Komensin kurvaamaan Raivion sillan jälkeen oikean puolen betoniluiskalle. Noustiin ylös ja vaimo huomasi laavun seinässä pienen lapun, jossa luki VAROITUS!

Muurahaisenkekoja Lestijoen pohjoisrannalla.

- Lestijoen yläosan kalataloudellinen kunnostus käynnissä alueella Tikankoski-Hirvikoski. Melontareitit osittain muuttuneet. Melottaessa ja veneiltäessä koskialueita lähestyttävä varoen.

Naiset säikähtivät ja lupasivat lopettaa melomisen siihen. Sanoin, että auto odottaa Toholammin puolella yhdentoista kilometrin päässä. Käskivät minun hakea auton tänne Raiviolle.

Syötiin sämpylöitä ja rauhoiteltiin naisia. Kehuin niiden melomista ja sanoin, että matkaa ei kannata nyt jättää kesken, kun paras osa oli vielä edessä, ja loppumatkan kosket voitaisiin ottaa varman päälle. Naiset arvelivat, että en välttämättä tiennyt miten ne otetaan, kun en tiennyt ensimmäisestäkään kivikosta, enkä erottanut Urkkia Manusta.

Metsä vaihtuu vähitellen suotaipaleeksi.

Arvelin, että se kivikko taisi olla kunnostajien tekemä Tikankoski.

- Mitähän kunnostusta se on, kun kiviä nostellaan kulkijoiden kiusaksi, naiset ihmettelivät.

Kerroin, että siinä laitetaan kutupaikkoja kaloille, eivätkä melojat aina ole siitä puuhasta niin ilahtuneita.

Käytiin rannalta katsomassa Raivion pientä koskea, jossa lupasin näyttää taas mallia. Näin, että asia epäilytti naisia, mutta ne tulivat perässä, kun kaveri muistutti niiden luvanneen kulkea miestensä mukana niin myötä- kuin vastavirrassakin.

Istuttiin melomaan ja selvitettiin pieni putous aivan hyvin. Sitä en taas muistanut tai tiennyt, että mutkan takana olikin kivisempi koski. Kolisteltiin sekin läpi.

Lakkoja hakemassa (Jatkonnevalla).

Kaverin kanssa yritettiin pitää hyvää tuulta yllä, mutta naiset olivat puhumattomia. Tultiin Paukanevalle, joka oli Jatkonnevaakin aukeampi paikka. Joki ei virrannut enää yhtään, vaan jouduttiin työntämään joka metri omin voimin. Naiset alkoivat väsyä. Sanoin että paras taukopaikka, Kanasaari, näkyi jo edessä. Sitä en viitsinyt sanoa, että sinne oli matkaa vielä monta kilometriä.

Kanasaaren puut vilkkuivat välillä oikealla ja välillä vasemmalla, kun Lestijoki innostui tekemään mutkia. Saari näytti olevan jo kohdalla, kun joki vei taas vasemmalle. Eikä se ollut viimeinen Kanasaaren tuoma pettymys.

- Eihän tuo mikään saari ole!

Väitin että suon keskellä olevaa pöpelikköä voi hyvin sanoa saareksi. Kannettiin eväät Kanasaaren pöydälle ja kurkistettiin kotaan. Lämmitettiin trangialla ruoka ja juotiin teet ja kahvit päälle ja kerättiin lakkoja jälkiruoaksi. Kerroin että nyt laitetaan kypärät päähän, koska parin kilometrin päästä alkaa virta viedä kohti koskia. Hankalimmat olisivat ykkösluokan Murennuskoski ja kakkosluokan Kalliokoski, mutta ne voitaisiin ohittaa rannan puolelta. Naiset menivät hiljaisina kanoottiinsa.

Pieni Jatkonkoski ei tuottanut ongelmia.

- Ei paljon huvita murentua kallioiseen koskeen.

Pensaat ja puut kasvoivat korkeutta Lestijoen ympärillä ja vauhti kasvoi. En oikein osannut nyt nauttia siitä, kun en ollut varma, mitä oli edessä.

Ensimmäiset nivat ja kosket selvitettiin aika sujuvasti. Ongelmia toi vasta Murennuskoski. Iso koivu oli kaatunut Lestijoen poikki juuri sen yläpuolella. Oksissa roikkumalla päästiin ohituspolun päähän.

Näin rannalta, että Murennuskoski oli uusittu kokonaan. Aikaisemmin sitä oli lasketeltu vauhdilla pitkin vasenta laitaa, mutta nyt väylä oli nostettu täyteen kiviä. Ryhdyttiin raahaamaan inkkarikanoottia polkua pitkin. Muutaman sadan metrin päästä löytyi paikka, johon naiset jäivät odottamaan.

Jatkonnevalla lakkoja keräämässä.

Kävelin kaverin kanssa takaisin Murennuskosken yläpuolelle ja päätettiin laskea remontoitu koski kajakeilla. Menin edellä, mutta en meinannut löytää sopivaa aloituspaikkaa. Takkusin sokkelon läpi kiviä kolistellen ja pari kertaa juuttuenkin. Kaveri tuli perässä samalla tyylillä.

Murennuskosken jälkeen naiset tulivat mukaan ja jatkettiin Kalliokoskelle. Sillan alla oli ennen ollut hankala paikka, mutta nyt virtaa oli levennetty. Päätettiin laskea se. Muilla meni paremmin, mutta minä ohjasin liikaa vasemmalle ja juutuin sillan jälkeen kivien väliin. Vaimo katsoi siihen tapaan, että arvasin tästä retkestä vielä riittävän puhetta.

Varoitustaulu Raiviolla.

Viimeiset pari kilometriä olivat kuitenkin aika helppoja ja tulimme auton kohtaan. Rannalla seisoi pari perhokalastajaa. Juteltiin niiden kanssa koskista ja kaloista.

Kaloja miehet eivät olleet tänään saaneet ja näin että niitä huvittaisi meloa. Kerroin, että edessä on kakkosluokan Tornikoski, enkä tiennyt miten hankalaksi se oli mennyt kunnostuksessa. Perhomiehet tiesivät, että Tornikoskesta olisi tullut vähän helpompi, kun kalanjalostuslaitoksen paha mutka oli oikaistu. Ne lupasivat mennä inkkarilla edellä, jos tultaisiin kaverin kanssa kajakeilla perässä. Pakko se oli luvata, vaikka en ollut enemmin uskaltanutkaan Tornikoskeen mennä. Naiset jäivät autolle.

Suotaival alkaa uudelleen.

Kaveri laittoi kameran kiinni inkkarin perään ja kuvasi Tornikosken laskun, joka oli vauhdikas ja mukava. Koski tuntui olevan hetkessä ohi, mutta myöhemmin nauhalta näin, että se kesti yli kaksi minuuttia.

Noustiin kosken jälkeen rannalle ja kalastajat tarjosivat kahvia. Kysyin olivatko perhomiehet lukeneen Antti Tuurin uusimman kirjan Perhokalastus Pohjanmaalla. Toinen oli, mutta toinen ei. Kerroin itse tykänneeni kovasti Tuurin kalavaleista ja uhkasin kokeilla samaa lajia. Vasta silloin muistin, että Lestijärven savumuikut olivat matkanneet meidän mukanamme koko 23 kilometriä. Otin muikut esiin ja ne näyttivät maistuvan perhomiehillekin.

Loppumelonnan kosket alkavat.

Oltiin sitä mieltä, että kalat ja kanootit ja kalastajat ja melojat voisivat hyvinkin mahtua samalle joelle, jos kivet vain maltettaisiin laittaa sopivaan järjestykseen, sellaiseen kuin Lestijoen Tornikoskella.

Murennuskoski oli muuttunut.

Murennuskosken, Kalliokosken ja Tornikosken laskuvideot löytyvät Kyrönjoen Koskihäjyjen kotisivuilta osoitteessa
www.koskihajyt.net kohdassa toiminta/kuvat/2006.

Keskustele artikkelin aiheesta muiden kanssa --->

Artikkeli: Copyright - Anssi Orrenmaa.
Kuvat: Copyright - Anssi Orrenmaa.

Copyright © Luonnossa.net. All rights reserved.

 




Etusivulle | Sivun alkuun | Foorumiin