Kanadan karhumailla

 

Kaksi karhunkaatoa Kanadassa
Seitsemän iltaa olen istunut useassa eri tornissa ja melkein päässyt näkemään karhun. Matti Lautamäki, ”karhu-Matti” ampui ensimmäisenä iltana liki satakiloisen uroskarhun ja minulla enää pari päivää jäljellä yrittää täyttää omaa lupaani. Tässä paikassa, jossa nyt istun, on karhu vieraillut neljänä päivänä, joten toiveet ovat korkealla. Olen valmistautunut todella hyvin tulevaa iltaa varten. Kun vielä edellisenä yönä kaadoin karhun unessani ja nyt päälläni on karhuvillapaita, pitäisi karmat olla kohdallaan.

Säpsähtelen oravien ja pyiden räpistelyä, kuten jokaisena aikaisempana iltanakin. Kellon mukaan jahtiaikaa ei ole enää paljon jäljellä ja aurinko punaa puun latvoja yhä ylempää. ”Eikö vieläkään”, tuskastun ja kiroan huonoa tuuriani. Kanadassa sääntönä on, että karhujahti on lopetettava viisi minuuttia auringonlaskun jälkeen. Pimeässä ei ole syytä jäädä räiskimään.


Alkuviikosta kuuntelin toista tuntia kookkaan karhun ryskettä ja lähestymistä syötille jahtialueen toisella laidalla. Karhun päästessä jo tornini taakse, joku tampio päräytti paikalle ja alkoi ampua haulikolla ilmeisesti kaljatölkkejä. Vauhdikas oli karhu pako tiheikköön ja yhtä vauhdikkaasti laskeuduin tornista alas. Kun heilahdin polun päästä aukiolle, niin alkuasukas kyseli ”are you bearhunter?. Yes I am” murahdin samalla vetelin vauhdilla kolmeseiskavitosen lippaasta panokset ruohikolle. Se oli seitsemän sekuntia netto, kun jäpikäs hävisi letukallaan valtatielle, haiveille ja renkaat voivottaen motherin helmoihin.

Tämä torni sijaitsi sen verran syrjässä että pelkoa ei paukuttelijoista ollut, oltiin varsin syvällä erämaassa. Pääni liikkuu kuin pöllöllä, kun peilaan etumaastoa. Olen laittanut haisevaa lihaa jopa torniin, ettei tuoksuni leijailisi karhun herkkään nenään. Oma nenäni saa tosin tuulen pyöriessä tuntea huikaisevia tuoksuja kärpäsiä kuhisevista lihapaloista. ”Kestän kyllä, tulisipa vain karhu tänä iltana.”

Kesken mietteiden näen jonkin mustan häivähdyksen kaukana etumaastossa. ”Karhu metsän reunassa. Kuinka ihmeessä se tuohon tuli, ilman pienintäkään ääntä”. Sydän jyskyttää kurkussa ja pelkään uloshengityksen kuuluvan karhun korviin. Nostan aseen kohti karhua ja päätän ampua sen heti edessäni olevalle aukolle. Aurinko painuu uhkaavasti metsän taakse, ehtiikö karhu syötille ennen pimeää.

Karhu nuuhkii pöntöstä tulevia tuoksuja tovin ja lähtee varovasti lähestymään syöttiä. Sydämeni hakkaa kahtasataa, hengitys on puuskutusta ja tuhinaa. Kun nostan asetta varovasti karhua kohti ja haen eläimen kylkeä ristikkoon, katoaa kookas eläin kuin maan alle.

Haen kiikarin ristikkoon mustaa turkkia, mutta missään ei näy vilahdustakaan. Ase pysyy, ihmeellistä kyllä, vakaana käsissäni. Pystyn ampumaan karhun käsivaralta, vaikka pulssi takoo jumputijumputi tauotta.

”Minne ihmeeseen iso eläin pystyi katoamaan”. ”Näinkö sittenkin se kuuli minun huohotuksen ja luikahti ryteikköön takaisin”. Lasken painavan kiväärin alas kun huomaankin karhun olevan jo syöttipöntön takana. ”Kuinka se tuohon tuli”.

Varovasti siirrän kivääriä kohti karhua, joka on jo aivan syötin luona. Suuri eläin on
suoraan kohti minua, ei tuohon voi mitenkään ampua. Katson ristikon läpi herkeämättä, kun kuulen kovan rasahduksen karhun oikealta puolelta. Karhu valpastuu ja nostaa päätään äänen suuntaan. ”Nyt se tietenkin karkaa”, ajattelen ja siirrän tähtäimen rintaan ja puristan liipaisimesta.

Huumaava jymähdys täyttää metsän ja karhu säntää takaisin tulosuuntaan. En tuntenut järeän aseen potkua lainkaan ja istun edelleen tukevasti tornissa. Lataan uudelleen ja olen valmis ampumaan toisen laukauksen edessäni olevan aukon kohdalla. ”Näinkö sittenkin ammuin ali”

Vielä muutama metri, niin päästän toisen luodin matkaan ja loppuu juoksusi” kun karhu yhtä äkkiä putoaa rähmälleen haavan rungolle. Se osui sittenkin”. Mielessäni kävi karhun valekuolemat, mutta pitkään en jaksanut tornissa istua. Puolen tunnin päästä tulisi säkkipimeä, joten ei kun alas katsomaan miten kävi.

Nythän vasta tärinä alkoikin. ”Olen ampunut karhun, jumankeka, olen karhunkaataja”. Maahan päästyäni hamuan käteeni suuren oksan, jonka nakkaan karhua kohti. Karhu ei liikahdakaan, vaikka oksa tömähtää sitä persauksille. Lähestyn varovasti ase ampumavalmiina maassa makaavaa suurelta näyttävää mustaa otusta. ”Elätkös vielä” potkaisen mörköä jalkaan.

Ei liikettä. Kierrän karhun pääpuolelle ja näen nyrkin mentävän reiän rinnassa. Tämä otus ei liikkuisi enää metriäkään. Nyt pitää saada viereisessä passissa ollut Karhu-Matti apuun ja vainaja ennen pimeää autolle. Jonkun aikaa sykyilen pimenevässä metsässä, ennen kuin saan ajatukset kasaan. Edessä tulisi olemaan ankara ponnistus ennen kun karhu olisi tienvarressa.

Hätä ja hyvä mieli kiehuvat päässä kävellessäni autolle päin. Säikähdän, kun polun alkupäässä seisoo Matti ja kysyy ammuinko karhun. Jälkeenpäin sain kuulla monet kerrat siitä minkä näköinen olin pöllähtessäni polulla Mattia vastaan ja vastannut ”perkele, ammuin”.

Kantomatkaa, kapeaa polkua pitkin oli liki puolikilometriä ja orressa keikkuva hyvästi toista sataa kiloa painava karhu pisti pohkeet lujille. Tiukkaan saimme puristaa, muutaman huilitauon kera, kunnes pääsimme autolle aivan hiestä läpimärkinä. Jännitystä lisäsi pimenevästä metsästä kuuluva rapina ja rutina. Josko sieltä ammutun velipoika tulisi kurmoottamaan meitä oikein kunnolla.

Autossa kertasin ainakin kymmenen kertaa tilanteen, viimeisenkin jännityksen purkautuessa. Vähän väliä täytyi päätä kääntää nähdäkseni, ettei mörkö vain ollut tipahtanut kyydistä. Majapaikkaan päästyämme kiskaisimme karhun taljalla roikkumaan ja filmiä paloi. Karhu-Matti taikoi jostain litraisen putelin, jonka rukiinen neste oli kuin nektaria jännittävän päivän lopuksi. Saimme viimeistään saunassa tunnelman kattoon, mutta se onkin sitten toinen tarina

Toinen Kanadan karhu
Jälleen kerran Kanadan karhumailla, nyt mukanani oli useita metsästäjäkavereita Suomesta. Meillä oli kahdeksalle karhulle kaatoluvat ja odotukset sen mukaiset.
Saaliin saannin suhteen odotukset eivät suinkaan olleet utopistiset, sillä edellinen metsästäjäjoukko, 5 miestä oli kaatanut 4 karhua ja oppaamme kertoman mukaan karhuja oli vieraillut haaskapöntöillä tiheään tahtiin.

Ensimmäisenä iltana arvoimme pelikortein passipaikat siten että jokainen istuisi kaksi iltaa samassa paikassa ja sitten uusi arvonta. Itselleni ensimmäisen päivän arvonnassa sattui passi nro 4, mukavuuksiltaan paras, sillä lavalla oli oikea joustinpatja.

Makailemaan en tosin ryhtynyt, vaan parempi ampuma-asento löytyi istuen. Suuria paineita karhunkaatoon itselläni ei ollut, sillä alla oli viikkoa aikaisemmin karhunkaato Venäjältä. Vaikka mukavahan se olisi viikon sisällä kaataa karhut uudella ja vanhalla mantereella. En ollut enää siis yksinkertainen karhunkaataja. En edes keskinkertainen, vaan kaksinkertainen.

Opas vei meidät passeihin iltapäivän käytyä klo neljän tienoille ja lakien mukaan saisimme istua aseen kanssa tornissa viisi minuuttia auringonlaskun jälkeen eli alas olisi tultava klo 20.20. Oppaamme keräilisi sitten jahtimiehet tienvarsilta kuumaan saunaan.

Alkuun ei mitään tapahtunut, sain katsella Tikun ja Takun uurastusta talvivarastojen täydentämiseksi. Hieman kuuden jälkeen kuului tiheiköstä oksan katkeamisääni. Kokemuksesta tiesin äänen aiheuttajaksi karhun ja metsästys sai uutta kipinää. Tuskastuttavan hitaasti karhu liikkui lähestyen luovimalla syöttipönttöä.

Ilta tummui kuitenkin nopeammin ja viimeinen rasahdus kuului ainoastaan muutaman kymmenen metrin päästä lavaa, mutta tiheiköstä näkymättömissä ja lähes pimeässä. Niin siinä sitten kävi että pimeys ehti pöntölle ennen karhua. Illan saldo ei muilla jahtimiehillä ollut sen parempi. Susilauman ulvonta antoi kuitenkin hieman lisäväriä jahti-tapahtumalle.

Seuraava päivä oli kaikissa passeissa hiljainen, mutta kolmannen päivän passien arvonnassa sain lavan nro 5, eli saman mistä viime syksynä kaadoin ensimmäisen mustakarhuni. Valmistauduin perinteisin rituaalein, eli sama karhuvillapaita päällä istuin neljän aikaan lavalla.

Parituntinen meni muistellessa viime syksyn tilanteita ja kuunnellessa luonnon ääniä.
Pyyt ja oravat rapistelivat tuttuun tapaansa, kunnes hieman ennen kahdeksaa joukkoon tuli uusi ääni. Vasemmalla katkesi oksa varsin lähellä syöttipönttöä. Sitten kuului aluskasvillisuuden kahinaa ja kohta mustakarhu ilmestyi syöttipöntölle. Karhu ei ollut hirveän iso, 1,5 -vuotias erauspentu ja mietin jätänkö ampumatta. Jonkin aikaa pähkäilin tilannetta ja kun karhu kääntyi kulkemaan kohti lavaani päätös laukaisusta syntyi. Sen verran kokoa ja näköä eläimessä kuitenkin oli.

Sakon .375 H&H mag. lähetti kuulan tähdättyyn kohtaan ja niin kolmas karhunkaatoni sai sinetin. Viereisessä passissa istunut Pekka Kankkunen oli kuullut paukun ja yhdessä kannoimme kauniskarvaisen uroskarhun tien varteen. Perinteiden mukaan peijasimme kontion oppaamme lahtivajassa laadukkaalla ruisviskillä, Pekan päästellessä turkkia karhun päältä. Kolminkertainen karhunkaataja oli syntynyt.

Keskustele artikkelin aiheesta muiden kanssa --->

Artikkeli: Harri Matikainen.
Kuvat:
Harri Matikainen.

Copyright © Luonnossa.net. All rights reserved.

 



Sivun alkuun