Luonnossa.net -palvelu Foorumin päävalikko
 Ohje   Haku   Käyttäjälista   Käyttäjäryhmät   Rekisteröidy   Käyttäjätiedot   Kirjaudu sisään tarkistaaksesi yksityiset viestit   Kirjaudu sisään 
Hikeä ja hiilikuitua Lätäsenolla

 
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Luonnossa.net -palvelu Foorumin päävalikko -> Artikkelit Luonnossa.nettiin
Näytä edellinen aihe :: Näytä seuraava aihe  

Kirjoittaja

Viesti

Hirvanen
Moderaattori


Liittynyt: 14 Hei 2006
Viestejä: 123
Paikkakunta: Suolahti

LähetäLähetetty: Ti Elo 08, 2006 2:33 am    Viestin aihe: Hikeä ja hiilikuitua Lätäsenolla

Vastaa lainaamalla viestiä


Veneen keulasta kuului voimakas rusahdus sen iskeytyessä rantakiveen. Olin juuri soutanut vajaan kilometrin matkan mökkirannasta ylävirtaan ylittääkseni pienen nivan nimeltä Pahtakoski. Kaikki näytti keulassa olevan kunnossa, vain maalipinta oli saanut uuden arven niiden kymmenien entisten joukkoon jotka olivat syntyneet aikaisemmin vastaavissa tilanteissa. Kello alkoi lähestyä jo kahta, joten heitin rinkan selkään ja lähdin ylävirtaan, sillä olihan matkaa edessä vielä noin 17-18 kilometriä ja harrit aloittivat yleensä syöntinsä jo alkuillasta, huipentuen kuitenkin vasta puolenyön molemmin puolin.

Edellisiltana, tai oikeammin aamuyöllä, sain saunassa päähäni ajatuksen parin päivän reissusta Luossajärämään, tuonne suurien harrien ja komeiden taimenien valtakuntaan. Kosken niskalta olen toistaiseksi suurimmat harrini saanut, nuo puolitoista kiloiset purjeharjat. Heti aamupäivällä herättyäni ja pikaisen ruoan syötyäni pakkasin rinkkaan kaikki ne tavarat joita arvelin seuraavan parin päivän aikana tarvitsevani. Telttaa sain etsiä puolituntia ennenkuin se löytyi sen samaisen sängyn alta jonka päällä rinkkani odotti lisää täytettä. Tavaroita näytti kertyvän melkoinen kasa, joten totesin yhden perhovavan riittävän sillä rinkkaan en enään toista olisi saanut kiinni ja kahta on hankala kantaa kädessä kun koivikkoa tallaa. Niinpä varavapa sai jäädä mökin lämpöön odottamaan vuoroaan.

Olin taittanut matkaan neljä kilometriä kunnes törmäsin pariin kalamieheen. Hyviin tapoihin tuolla erämaassa kuuluu tietysti pieni rupattelutuokio ventovieraittenkin ihmisten kanssa. Jotenkin ihmiset ovat luonnon helmassa avoimempia ja ystävällisempiä kuin sivistyksen parissa, kaupungin vilinässä työkiireiden, laskujen ja kaiken muun vähemmän mukavan paineen alla. Nämä miehet olivat tosin paikallisia nuoria lohenkalastajia jotka keittelivät juuri aamukahvejaan yön läpi kestäneen kalastuksen jälkeen. Kahvikupposen heidän seurassaan hörppäsin ja samalla sain tuoreimmat tiedot lohiparvien liikkeistä. Kalaa oli joessa heidän mukaan paljon, mutta kooltaan se oli pientä, pääasiassa 2-4 kiloista tittiä. Toivottelimme mukavan puolituntisen jälkeen kireät siimat ja minä jatkoin matkaani ylöspäin. Seuraavaksi pysähdykseksi suunnittelin Isokurkkion suurinta putousta.

Putoukselle saavuin hieman ennen viittä. Matkani oli nyt noin puolivälissä, joten päätin kiristää hieman tahtia. Tarkoitukseni oli vain täyttää vesipullo, istua parin minuutin ajan ja ihailla jylisevää koskea, mutta tapahtumat taivaalla vangitsi minut paikoilleni huomattavasti pitemmäksi aikaa. Pääsin seuraamaan korppien ylivoimaa niiden ahdistaessa liian lähelle pesää tullutta maakotkaa. Kotka yritti moneen kertaan käydä tyhjentämässä korppien pesästä poikaset parempiin suihin, mutta yhtä monta kertaa nuo pikimustat raakkujat tekivät aikeista selvää. Ne jahtasivat kotkaa pitkin pilvistyvää taivasta vielä lähtiessäni yhä eteenpäin.

Päätin ottaa tuolta putouksen alta kovan rykäisyn ja painaa koivikkoa pitkin aina Luossajärämän niskalle asti. Niinpä taivalsin viimeiset 8-9 kilometriä kahteen tuntiin, ja olin vihdoin perillä. Kello oli tässä vaiheessa puoli kahdeksan. Laskin rinkkani rantaan ottakseni hieman palasta, olihan verensokerit jo tippuneet rajusti. En ollut malttanut tankata energiaa ollenkaan koko matkan aikana, joten nyt alkoi olo tuntua hiukan paperiselta. Kaivoin Trangian esiin rinkasta, joka oli tottakai siellä kaikkein alimmaisena, otin joesta pannun vettä täyteen ja keitin kunnon kahvit kyytipojaksi ruisleivälle ja makkaralle. Siinä syödessäni aloin jo tarkkailla kosken niskaa mahdollisten pintakäyntien ja muiden kalanliikkeiden varalta. Mutta niskan peilit näyttivät olevan aivan hiljaisia, kunnes huomasin itsestäni hieman alavirran puolella vedenpinnan liikkuvan oudosti. Entistä tarkemmin seurasin niskan imua, ja nyt niitä kaloja alkoikin näkyä. Ne eivät syöneet pinnasta juuri mitään, vaan aivan pintakalvon alla liikkui jotain joka sai harrien suut aukeamaan. Siellä täällä vedenpinta rikkoutui varovasti harjuksen imaistessa kuoriutuvan koskikorennon suuhunsa. Nyt oli oikea aika tarttua vapaan.

Kasasin neliosaisen matkavapani rinkan päällä ettei liitoksiin olisi vain päässyt hiekkaa niitä kuluttamaan ja hiilikuitua heikentämään. Kun kela oli kiinnitetty vapaan, siimat vedetty vaparenkaista läpi ja peruke tehty ja kiinnitetty heittosiiman, alkoi se kaikkein vaikein mutta tärkein vaihe. Piti valita perho ja sitä kautta myös tuleva kalastustekniikka sekä -taktiikka. Päätin aloittaa kalastuksen pintakalvossa uivalla vihreänsävyisellä pupalla. Sydän jyskyttäen aloin varovasti lisäämään siimaa joka heitolla 30-40 senttiä. Harjuksella on hyvin kapea näkökenttä ja siten tehokas kalastus vaatii hyvin tarkkaa alueen läpikäyntiä. Kymmenen minuuttia oli ehtinyt perhoni liota vedessä ja viuhua läpi ilman kunnes totesin olevani väärin asein liikkeellä. Kelasin siimat ylös ja pidin lyhyen taktiikkapalaverin itseni kanssa. "Vanhassa vara parempi", totesin itselleni ja sidoin 0,20 milliä paksun perukkeen päähän Red Tagin. Tuo yksinkertainen yhdistelmä punaista villalankaa, riikinkukon pyrstöhöyhentä sekä ruskeaa kukon niskahöyhentä on lukemattoman monta kertaa todettu ja arvostettu maailman parhaaksi harjusperhoksi useiden alan ammattilaisten, harrastajien ja julkaisujen toimesta, eikä syyttä.

"Vanhassa vara parempi!", hymyilin itselleni, sillä parin heiton jälkeen vapa notkahti rajusti ison harjuksen painosta. Kala hyväksyi tarjoukseni empimättä sekuntiakaan. Se tempoili voimakkaasti siiman päässä, jumputtaen tasaisen väkevästi pohjaa pitkin. Välillä mentiin ylävirtaan, välillä poikkivirtaan. Hikipisarat alkoivat valua otsaa pitkin huokutellen paikalle tuhansittain hyttysiä. Pulssi kiihtyi kiihtymistään nousten jo samalle tasolle kuin juoksulenkillä, ohimoilla tuntui voimakasta tykytystä ja adrenaliini virtasi suonissa. Kala alkoi näyttää jo väsymisen merkkejä vilautellen leveitä hopeisia kylkiään. Hapuilin haavin selästä vasempaan käteeni ja kohotin oikealla vapaa siten että saisin kalan haaviin. Samassa yläpuoleltani kuului pamahdus, vapa nytkähti oudosti ja kala syöksyi koskeen päästen irti koukusta. Kaikki oli ohi sekunnin murto-osassa. Ihmettelin tapahtunutta enkä sitä huomannut ennenkuin seuraavaa heittoa aloittaessa. Vapa oli katkennut kärkiosastaan. Sydän pomppasi kurkkuun ja silmissä sumeni. "EI EI EI EI!", huusin niin että linnut lähistöllä lehahtivat lentoon. Heiluin kosken rannalla kuin hullu ladellen suustani kaikki vanhat voimasanat ja sarvipäät. Muutaman minuutin päästä istuin kivelle kädet vielä täristen. Piti miettiä tilannetta hetki ja antaa hermojen levätä.

"Varavapa!", totesin itsekseni rannalla. Säntäsin täyttä päätä rinkalle, joka oli vajaan sata metriä ylempänä. Puolivälissä alkoi askel hyytyä hidastuen aina surkeaksi matelemiseksi. Muistin jättäneeni varavavan siististi mökkiin, oman sängyn päälle odottamaan vuoroaan. Niinpä tietysti, siellähän se pysyy hyvänä ja siistinä. Piti palauttaa myös mieleeni että miksikäs se varavapa tuli alunperin hankittuakaan... Mietiskelin tilannetta hetken ja päätin ottaa neuvoa antavat unet. Pystytin teltan ensimmäiselle löytämälleni paikalle mihin se vain mahtui, ja oikaisin itseni makuupussiin tiukkaan syleilyyn.

Vajaan tunnin päästä havahduin unesta hiestä läpimärkänä. Kolmen vuodenajan pussi oli ollut liikaa jopa Käsivarren viileässä kesäyössä. Kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot, ja päätin pakata tavarat, pyörähtää kannoillani ympäri ja palata häntä koipien välissä takaisin mökille. Tiesin että matkasta tulee raskas, mutta päätin jo etukäteen lepääväni koko seuraavan päivän. Myös ajatus saunan lämmöstä ja parista kylmästä oluesta vaikutti suuresti päätökseeni palata saman tien. Niin alkoi pitkä ja tuskainen taival Pahtakosken päällä odottavalle soutuveneelle.

Pysähdyin taas Isokurkkion putouksen luo levähtämään ja vettä juomaan. Vastarannan mustat raspikurkut olivat saaneet hätisteltyä kotkan matkoihinsa ja istuivat tyytyväisen näköisinä pesänsä vieressä poikasten syödessä jotain mädänneen kalan näköistä suurella ruokahalulla. Korjasin vielä rinkan asentoa, sillä se painoi ristiselkääni puuduttaen koko oikean jalkani pakarasta alaspäin. Säädöt osuivat hyvin kohdalleen jo ensimmäisellä yrittämällä, joten matka saattoi taas jatkua. Lähtiessäni huikkasin vielä hyvästit korppiperheelle.

Vähäkurkkion lohimiehet olivat ilmeisesti saaneet tarpeekseen kalaa tai kalastusta, eikä heidän leiripaikallaan ollut kuin vielä hieman savuava nuotion pohja. Pidin kuitenkin hetken taukoa ja hain joen rannasta pullolla vettä sammuttaakseni nuotion lopullisesti. Seurailin pilviä siinä pulloa täyttäessä ja alkoi pahasti näyttää siltä että säiden Herra aikoi vielä kastella minut. Pistin siitä syystä sammutusoperaatioon vauhtia ja lähdin puolijuoksua venettä kohti. Märkä ja tiheä koivikko on paikka jossa en mielellään liikkuisi, sillä vesi tunkee lehdiltä ja oksilta joka paikkaan ja kastelee kulkijan perusteellisesti vaatetuksesta riippumatta. Ehdinkin jo näköetäisyydelle veneestä kun taivaan hanat aukesivat. Kuuro alkoi todella rajuna ja kasteli puut jo ensi minuuteilla. Kuivana pysyminen oli enään pelkkä kaukainen haave. Kymmenen minuuttia myöhemmin saavuin veneelle ja sain vihdoin rinkan pois selästäni. Enään ei ollut kiire mihinkään sillä kaikki vaatteeni olivat jo läpimärät, joten nostin rinkan veneeseen kaikessa rauhassa, join kuksallisen kristallin kirkasta jokivettä ja istuuduin keskituhdolle. Annoin veneen valua vapaasti alavirtaan ohjaillen sitä vain pois kivistä, ja nautin siitä tunteesta mikä syntyy kun pääsee moisen kokemuksen jälkeen takaisin mistä oli lähtenytkin.

Puolitoista tuntia myöhemmin saunan jälkeen, aamuauringon paistaessa keltaista valoaan sisälle, nypin viimeiset hiilikuitutikut käsistäni pois. Oli hyvä olla.
_________________
Ääneseudun Perhokalastajat

Takaisin alkuun

Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Näytä edelliset viestit:   
Lähetä uusi viesti   Vastaa viestiin    Luonnossa.net -palvelu Foorumin päävalikko -> Artikkelit Luonnossa.nettiin Kaikki ajat ovat GMT + 5 tuntia
Sivu 1 Yht. 1

 
Siirry:  
Et voi kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa
Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa
Et voi äänestää tässä foorumissa


Powered by phpBB © 2001, 2005 phpBB Group
Käännös Jorma Aaltonen, jorma@pitro.com
Päivittänyt Lurttinen www.phpbbsuomi.com

SoftGreen 1.1 phpBB theme by DaTutorials.com
Copyright © DaTutorials 2005