Erätarina - Pauli Mankisen
Vaikka sorsa ehkä näkikin metsästäjän, se tuskin arvasi kohtaloaan. Se lensi pohjoisesta kovaa vauhtia. Kylmä ja nopeasti etenevä ilmamassa tunkeutui sen alimmankin untuvakerroksen alle viestien, että oli jo aika mennä. Se oli kuitenkin myöhässä. Liikaa, sillä sekunnin sadasosan aikana sen elämä päättyi. Kuusi haulta tunkeutui sulkien ja höyhenten läpi suoraan nahan alla oleviin rintalihaksiin, ja pari läpäisi myös suuren rintaluun tehden peruuttamatonta vahinkoa sisäelimille. Shokkivaikutus lamaannutti linnun täysin. Aivoista ei enää tullut viestejä suurille rintalihaksille, ja nosteen hävitessä painovoima alkoi päteä myös heinäsorsaurokseen. Siihen asti se oli aina uskonut lentokyvyn olevan itsestäänselvyys.

Kuulimme laukauksen ja näimme, kuinka suurikokoinen heinäsorsa tippui. Se oli niitä syksyn viimeisiä. Vanha uros, joka oli jo vaihtanut juhla-asun yllensä siinä toivossa, että saisi viettää talven sulassa merenlahdessa Tanskan edustalla. Olin hieman surullinen, sillä kaikilla muilla tuntui olevan kiire paitsi minulla ja Harrilla. Olimme siinä vanhassa satamassa, josta viimeiset laivat tekevät lähtöään - vain lähtijöiden tiellä ja jäämässä koko ajan jalkoihin. Ja kukapa olisi halunnut jäädä? Pohjoistuuli oli nyt isäntä talossa, eikä yksikään kylmää, syttyvien tähtien taivasta katsova olento tuntenut itseään sinä iltana tervetulleeksi.

Liminganlahdella satoi vielä. Kylmän piiskan saattoi nähdä tummia pilviä vasten. Meille sade oli jättänyt vain märät vaatteet. Pimeän mukana tuli tuttu kylmä, joka pysyi armeijan vanhassa maastotakissa yhtä kauan kuin kosteuskin. Istuimme reppujakkaroillamme välissämme kymmenen metriä pengerrettyä savimaata. Viereisen lampareen olivat seuran miehet kaivaneet Lakeuden tasaiselle rytipellolle ennen meidän aikaamme. Minä annoin katseeni kulkea tuulesta kärsivän ruokomeren yllä, Harri katsoi ojanvarsikoivikon yli Oulun puoleista, likaisen tekovalon pilaamaa taivasta. Meillä ei ollut evästä mukana, sillä iltalento oli lyhyt, ja olimme vain sunnuntai-illan ohikulkijoita. Asutus Liminganlahden ympärillä oli jo kuroutunut tasaiseksi vyöhykkeeksi, eikä pidemmille eräretkille ollut enää tilaa.

Olin käynyt Hailuodossa edellisenä päivänä. Saarella talven tulon aisti elävämmin kuin mantereella. Lautta antoi odottaa itseään, ja minä lähdin kävelylle. Jo silloin tuuli pohjoisesta, ja meri tuntui armottomalta. Kauempana näkyi vaahtopäitä, mutta aivan rannan tuntumassa meri oli täynnä lintuja. Linnut olivat suojan puolella, mutta siltikin tuuli sai nostettua aallokkoa niiden alla. Näin sadoittain heinäsorsia joukossa haapanoita, taveja ja muutama joutsen. Kärsivällisesti ne odottivat lähtökäskyä, vaistoihin perustuvaa pakkoa sisällään nousta siiville ajan koittaessa. Suurparvesta irtaantui pienempiä parvia vähän väliä. Lautta kiinnittyi rantaan ja autot alkoivat mataa keltaiseen kitaan. Käänsin katseeni mykästä parvesta ja kiiruhdin autolle.

Metsämies löysi sorsansa ja suolisti sen välittömästi. Kellään meistä ei ollut koiraa mukana, ainoastaan taskulamput suon haravoimista varten. Se oli uhkapeliä. Linnun hukkaaminen olisi pilannut päiviä. Syksy oli kuitenkin lopuillaan, emmekä me koirattomuuttammekaan halunneet jättää iltaa väliin. Harri muisteli tuulen läpi ääneen edellisen vuoden onnistuneita retkiä. Silloin lintuja oli ollut selvästi enemmän, sen minäkin muistin. Muistelimme moneen kertaan kirottuja ohilaukauksia. Jokaisen jälkeen minä olin vannonut ampumaradalla käynnin puolesta. Harri kertoi Itä-Suomen metsäkanalinnuista, ja me molemmat esitimme toiveitamme vielä ampumattomasta ensimmäisestä hanhesta. Näin mielessäni puidun pellon ja suuren merihanhen. Oli elokuu ja vielä lämmin.

Lintujen löytäminen taivaalta oli vaikeaa, sillä ruokojen lehdet kuulostivat sorsaparvelta ja koivujen oksat tarkkaan katsottaessa näyttivät siltä. Hämärässä oli pakko tyytyä toivomaan, että linnut haluaisivat laskeutua lampareeseen. Aikaisempien kertojen muistot mielessä sitä mahdollisuutta ei voinut hylätäkään. Auringon vetäessä mustaa mattoa taivaalle pyysimme pientä ihmettä: vaimeaa suhinaa ja sitä seuraavaa pitkänomaista loiskahdusta, joka syntyy heinäsorsan hidastaessa nopeutensa veteen sopivaksi. Linnut eivät kuitenkaan tulleet. Vieras metsästäjä käveli jo ohitsemme ja näytti kaunista lintuaan. Kateus äänessäni tuskin jäi häneltä huomaamatta. Olisi ollut kunnia päästä ampumaan syksyn viimeistä.

Tuuli toi lisää pilviä ja sade alkoi uudestaan. Kylmyys aiheutti lihaksissa väristyksiä, jotka kertoivat jo tienatusta flunssasta. Minun oli vaikea hyväksyä, etteivät sorsat tulisikaan. Ilta oli kuitenkin edennyt pisteeseen, josta oli turha jatkaa edemmäs. Hämärä muuttui pimeydeksi ja kylmä tuuli jäätäväksi. Oliko lämpötila jo pakkasen puolella? Kenties. Kangistuneet käteni märissä käsineissä taiteilivat repun selkään. Harri tuli luokseni, ja lähdimme pois. Sananvaihto ei ollut tarpeen - olimme molemmat yhtälailla pettyneitä ja samalla tyytyväisiä, sillä siitä hetkestä alkoi jo seuraavan syksyn suunnittelu. Tässä satamassa ei ollut enää vähään aikaan laivoja, joita vartoa. Tuuli toi mukanaan talven, ja Lakeus muuttui sinä yönä tuulen tyynnyttyä hiljaiseksi.

Keskustele artikkelin aiheesta muiden kanssa --->

Artikkeli: Pauli Mankinen

Copyright © Luonnossa.net. All rights reserved.

 




Etusivulle | Sivun alkuun | Foorumiin